Kauan suunniteltu…nyt totta!

🙄 Opiskelen hoitoalaa ja opintojen loppuvaiheeseen kuuluu prosessi: Matka minuun! Tehtävässä teen aikajanan elämästäni, johon merkitsen elämäni merkittäviä/tärkeitä/vaikuttavia hetkiä +/-. Valitsen niistä muutamia, joita alan työstämään ja samalla teen matkan itseeni. Pyrkimyksenä kasvaa ja kehittyä ihmisenä ja ammatillisesti, I hope so. 🙂

Miten voin auttaa toisia ihmisiä ja hoitaa heitä, jos en itse ole ehjä ja kokonainen? Onko meistä kukaan todella ehjä minuudessaan ja kokonainen? Meissä kaikissa on uskoakseni särmiä ja saumoja, joita tulee korjata elämän varrella, aiinakin minussa. En ole koskaan valmis ihmisenä, aikuisena, hoitajana, kanssa kulkijana 🙂

Toisaalta on myös pelottavaa ajatus: Matka minuun itseeni! Kestänkö kaiken sen, mikä nousee vuosien takaa pintaan. Asiat, jotka olen halunnut unohtaa, lakaista maton alle. Nyt jo, kun ajattelen niitä, minussa herää erilaisia tuntemuksia, jopa pelkoa. Mitä, jos hajoan???? Mitä, jos en kestä….?

Olen  pyrkinyt löytämään elämässäni positiivisuutta ja ajatella, että aina asiat järjestyy jotenkin. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, ellei itse vaivaudu niiden eteen työskentelemään. Positiivisuuden kautta heikkoudetkin voivat muuttua vahvuudeksi, vaikka se joskus tuntuukin epätoivoiselta. Mikään ei tunnu onnistuvan ja aina vaan tulee uusia vastoinkäymisiä…loppujen lopuksi olen tullut siihen lopputulokseen, It´s my life. Periksi ei anneta ennen kuin sydänkäyrä näyttää suoraa. 😆